MIKE ZITO – Life Is Hard
(Gulf Coast)
Elämä on kovaa, ja sitten kuolee. Jos blues on tehty surusta ja kaipauksesta, niin totisesti tämä on blueslevy!
Mike Ziton vaimo Laura sai vakavan syöpädiagnoosin kesällä 2022. Vuotta myöhemmin hän kuoli. Nyt Zito purkaa syvimpiä tuntojaan menetyksestä tällä levyllä.
”Life Is Hard” on siis syystä äärimmäisen henkilökohtainen albumi. Se on jotakin ihan muuta kuin viimevuotiset, menestyksekkäät kimppalevyt ”Blood Brothers” ja ”Blood Brothers Live In Canada” kitaristikollega Albert Castiglian kanssa tai Ziton kotikaupungin St. Louisin yleisön edessä äänitetty soolouran tupla-live ”Blues For The Southside”.
Tämä on kuitenkin julkaisu, joka oli tehtävä. Sitä halusi myös Laura-vaimo, kun vielä oli elossa. Varmasti tämä on terapialevy Mike Zitolle, mutta se voi tarjota tukea ja lohtua kaikille, jotka ovat kokeneet läheisensä menetyksen.
Teemasta huolimatta ei kannata pelästyä. Ei levy nyt niin pohjattoman synkkä ole, vaikka kyynelkanavat saattavatkin tietyssä mielentilassa aueta. Mukana on myös valoisia hetkiä – ja tekisi mieleni sanoa, ja sanonkin – parantavaa voimaa, sitähän blues tarjoaa.
Musiikillisesti ”Life Is Hard” on erittäin laadukkaasti toteutettu. Tuottajina ovat ”Blood Brothersin” tavoin Joe Bonamassa ja Josh Smith. Molemmat myös soittavat kitaraa pitkin matkaa, mutta jättävät ymmärtäväisesti kaikki soolot Zitolle. Myös rytmiryhmä on ”veriveljiltä” tuttu eli basisti Calvin Turner ja rumpali Lemar Carter. Lisäksi mukana on puhaltimia ja mikä parasta, suosikkiurkurini Reese Wynans.
Albumilla on vain kaksi Ziton alkuperäissävellystä. Voi tuntua vähäiseltä, mutta nyt ne riittävät. Forever My Love on levyn ehdoton kuningasbiisi. Runsaan kuuden minuutin aikana Zito purkaa julki koko surunsa ja kaipauksensa syvyyden pohjia myöten tavalla, jota ei välttämättä kuuntele kuivin silmin. Tunnepurkausta täydentää pitkä, tuskainen kitarasoolo, jonka sokkotestissä veikkaisi helposti olevan Gary Mooren käsialaa. Laulun tausta ei kuitenkaan jätä erehtymisen mahdollisuutta. Biisistä on jostakin syystä ja mielestäni täysin turhaan otettu levylle mukaan myös radiosoittoon tarkoitettu lyhennetty versio.
Without Loving You, toinen Zito-originaali, on hidastempoinen ja elämää rakkaan menetyksen jälkeen mietiskelevä sävellys, mutta ei yhtään vähemmän vaikuttava. Wynansin urut ja Ziton tarttuvasti ”kiertävä” kitarointi ovat hienosti tasapainossa.
Kymmenen lainabiisiä on luonnollisesti valittu teemaan sopiviksi, joskin ne muodostavat hyvin vaihtelevan kokonaisuuden. Nimikappale Life Is Hard on varsin harvinainen löytö Fred Jamesin samannimiseltä vuoden 1998 debyyttialbumilta, kun taas Have A Talk With God on peräisin Stevie Wonderin 1976 julkaistulta albumilta ”Songs In The Key Of Life”. Walter Troutin Nobody Moves Me Like You Do hänen hienolta, kymmenen vuoden takaiselta albumiltaan ”The Blues Came Callin’” on setin raskaimmailla kädellä kitaroitu räväkkä versio.
Myönnän, että kanadalaisen Guess Whon 1960-luvun lopun pophitin These Eyes valinta levylle nostatti hieman kulmakarvoja. Onneksi turhaan, sillä Ziton tulkinta nivoo biisin kyllä teemaan sopivaksi.
Päätösbiisi, Blind Gary Davisin 1960-luvun alussa levyttämä Death Have No Mercy on levyn ehdottomasti erikoisin kappale. Alkuperäistä spirituaalia en ole kuullut, mutta Ziton tulkinta on jonkinlainen gospel-messu, joka katkeaa yllättäen kuin veitsellä leikaten.
Monet ovat laulaneet henkilökohtaisista menetyksistään, mutta harvat kokonaisen albumin mitalla. Mike Ziton julkinen surutyö on nyt tehty. Kaipaus varmasti jää, mutta elämä jatkuu.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
